Olen kuullut, että tässä iässä (neli-viisikymppisenä) ihmisellä on taipumus tehdä jonkinlaista välitilinpäätöstä elämästään, ja monilla tämä on sen seurauksena isojen elämänmuutosten aikaa. Puhutaan ikäkriiseistä ja identiteettikriiseistä. En tiedä siitä sitten, mutta tunnistan sen, että sitä on kyllä lähtenyt hakemaan elämäänsä mielekkyyttä ja merkitystä. Ensimmäinen hyvin näkyvä ratkaisu oli yrittäjäksi ryhtyminen, tarkoituksena hakea työhön uudenlaista merkitystä ja saada työelämänsä ja kalenterinsa omaan hallintaansa. Se oli ensimmäinen isoista päätöksistäni, ja niin oikea ratkaisu kuin olla voi. Kuuntelin intuitiota, joka kertoi, tai suorastaan lauloi, että tämä on oikea tie. Ja niin se oli. Elämänmuutos numero yksi.

Seurasi työntäyteisiä, ihania, nousujohteisia vuosia. Ihania, mutta hektisiä. Tarvittiin vastapaino. Metsässä ja luonnossa olin aina rauhoittunut, ja parin välivuoden jälkeen palasin Lappiin. Seuraa en sinne saanut, joten menin yksin. Menin Kilpisjärvelle ja Pallakselle ja sydän alkoi laulaa niin, että en sen pauhulta kuullut edes omia ajatuksiani. Olin aikonut ajatella siellä kerrankin kaikessa rauhassa, miettiä kaikenlaisia asioita jotka tarvitsivat huomiotani, mutta siinä kävikin niin, että pää sen sijaan tyhjeni kaikista ajatuksista. En nähnyt muuta kuin sen mykistävän luonnon. Olin siellä pieni, avuton, mitätön ja täysin haltioissani. Se ei tarvinnut minua mihinkään kuten luonto ei yhtäkään ihmistä mihinkään tarvitse, mutta ihminen kyllä tarvitsee sitä. Pois lähtiessäni tuntui siltä kuin olisin hylännyt elämäni rakkauden. Sydämenpala ei sieltä enää lähtenyt, ei koskaan lähtisi ja sen irti repiminen sattui.

Odotin taas yhden pitkän vuoden, laskin päiviä siihen, ja menin takaisin. Tietenkin menin; se oli yhtä pakollista kuin hengittäminen. Taika oli tallella. Elysium. Kun taas kerran palasin etelään, näin monta yötä unta, että kävelen tunturiylängöllä. Aamulla tipahdin aina kipeästi todellisuuteen mutta sydämenpala jatkoi kirkumistaan Elysiumissa, anellen loppuosaa palaamaan takaisin luokseen. Intuitio alkoi taas puhua. Kertoi, että tästä on tehtävä pysyvää. Tarvitaan oma tukikohta. Joutuisin kuitenkin tekemään sen yksin; ei ollut ketään jakamassa kanssani tätä unelmaa. Sen verran ymmärsin, että jos aion elämässäni saada omiakin haaveitani toteutettua, niitä on alettava toteuttaa vaikka sitten yksin, ennen kuin on liian myöhäistä.

Aloin etsiä sopivaa tukikohtaa. Muonio, läntinen Kittilä tai Enontekiö olisi kivaa paikkaa mökille. Tarpeeksi kauas Levistä ja Ylläksestä ja lähemmäs erämaita, mutta ei kuitenkaan aivan korpeen. Yksin voisi naiselle tulla vähän orpo olo siellä. Suurtuntureiden lähelle kuitenkin mieluiten. Melkein vuoden kyttäsin ja yhden yhtäkään ihan sopivaa ei tuolta akselilta vastaan tullut.

Kunnes sitten keväällä 2024 tuli myyntiin pieni mökki. Tuntosarvet ampaisivat pystyyn heti kun näin että ilmoituksessa luki Pallas. Hinta oli aika pieni, niin oli mökkikin kyllä. Ja vanha. Ajattelin että vanha ei haittaa kun on hirsistä ja että tuota on mentävä katsomaan heti, tai kohta on myöhäistä. Soitin välittäjälle ja kysyin passaisiko hänen olla töissä pitkäperjantaina jos lähden katsomaan. Hän sitten lupasi ja minä varaamaan lentolippuja. Sain viimeisen paikan Kittilän koneeseen siinä pitkäperjantaina ja tulin samana iltana jo takaisinkin, kun toinen poika oli yksin kotona. Se pikapyrähdys maksoi hunajata pääsiäisen hinnoilla, mutta mietin siinä, että ei haittaa jos tämä osoittautuu sen arvoiseksi. Ja jos ei, niin sitten en ehkä kerro ikinä kenellekään tästä Kittilän pyrähdyksestä!

Mökki oli ihan söpö, siinä se suon laidalla nökötti. Kuulemma alapohjan remontti pitäisi tehdä, kun lattiat ovat kylmät. Se oli sinänsä ok, kun näkyi hinnassa myös. Vähän mietitytti, mutta ajattelin että kyllä kai tässä jonkinlaiseen remonttiinkin kykenisi. Tuumasin pari päivää ja tarjosin silti, puolittain siis sikaa säkissä ostaen, kun lumivallit ympäröivät mökkiä vielä. Ja ostinhan ennen kaikkea sijaintia, mökkiä ehkä en niinkään. Ajattelin että sen kai saa fiksattua, tuli mitä tuli. Hirsimökki kuitenkin. Sijainti näin lähellä Pallasta latujen vieressä oli niin helmi, että se tilaisuus piti käyttää.

No kaupat tuli. Vappuna sain avaimet mutten ehtinyt siellä olla silloin kuin pari päivää. Palasin kesäkuun alussa, jolloin lumet oli sulaneet. Heti kävi selväksi, että ei muuten ole eristeiden vaihto ensimmäinen/ainoa asia mitä pitää tehdä! Sade-ja sulamisvedet menivät suoraan perustuksille ja sisääntulon puolelta maa oli niin ylhäällä hirsiin nähden ja niin kummasti muotoiltu, että se suorastaan ohjasi kaikki vedet mökin alle. No eihän se käy. Keittiön kohdalta katsoin, että makaa muuten kohta maassa se alin hirsi. Rossipohja mutta tuuletus oli osin tukossa.

Siis lapio käteen ja kaivamaan, operaatio alimpien hirsien pelastus alkoi. Hirret olivat vielä aika terveen oloiset, mutta sen alimman alta alkoi paljastua kummia juttuja. Sinne oli tungettu alle styroksilevyt, päälle bitumihuopaa ja sen päälle vielä kerros maata! En ollut uskoa silmiäni. Mitä siinä oli oikein ajateltu? Ilmatilaa ei ollut juuri lainkaan enää sillä puolen mökkiä. Sen styroksin ja bitumihuovan alla oli aivan käsittämättömän märkää maata. Styroksit ja bitumihuovat saivat lähteä. Siellä sitten sen viikon vietin kaivaen ja maata auttavasti muotoillen, ja hyppäsin Kittilässä harva se päivä hakemassa milloin mitäkin tarviketta ja maalasinpa myös keittiön kaappien ovet. En siis kerennyt kovin pitkästi retkeillä sillä viikolla, mitä nyt pojan kanssa käytiin lähialueilla pikku retkillä ja makkarat paistamassa. Salaojaremonttia oli luvassa seuraavaan kesään.

Löysin itseni siis melkoisesta projektista. Mutta vaikka sijainnin ostin, sen viikon lopulla olin kyllä jo siihen mökkiinkin auttamatta täysin rakastunut. Ja joka hemmetin lihas kipeänä. Väsynyt, mutta onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Intuitio kehräsi, että tässä oli taas yksi elämäni parhaista päätöksistä. Elämänmuutos numero kaksi.

Saapui syksy. Jokavuotisella ruskaretkelläni sitten lopulta täysin tajusin, kuinka yksin minä todellisuudessa olen. Minulla oli paperilla kumppani, mutta käytännössä ei. Ja että niin oli ollut jo jonkin aikaa. Että elämässäni ei vain kerta kaikkiaan ole sellaista läheistä ihmissuhdetta, jolle minun ajatukseni, tunteeni ja kokemukseni olisivat merkityksellisiä. Kuljin Pallaksella ja Norjan puolella, ja mietin kenelle kerron kuinka komean maakotkan näin, kuinka kaunis maaruska paikoin oli, kuinka hurjan kauniita olivatkaan Sommaroyn autioiden, valkeiden rantojen simpukankuoret ja Kvaloyan pyöriäiset. Tai kuinka makasin ketarat ojossa Harrisaajossa selälläni keskellä tietä katsellen syksyistä revontulitaivasta. Tulin kipeän tietoiseksi siitä, että vaikka viihdyn hyvin yksinkin niin oikeastihan haluaisin jakaa tämän kaiken jonkun kanssa. En ollut ainoa retkeilijä, oli paljon pariskuntiakin. He siis ainakin olivat onnistuneet löytämään samanhenkisen matkakumppanin. Missä kohtaa minä epäonnistuin ja miksi? Näitä ajatuksia eivät nyt vaientaneet edes luonnon ihmeet.

Oli jo suunniteltu, että koko perhe viettää joulun Lapin mökillä kaamoksesta nauttien. Sitä perhelomaa ei koskaan tullut. Pitkä, isojen elämänkysymysten ja arvojen pohdinta jo takana, ja kun syksy sitten toi mukanaan uusia käänteitä ja sen kuuluisan viimeisen pisaran, rytisi päälle elämänmuutos numero kolme. On täysin totta mitä sanotaan siitä, että ihminen tunnistaa erehtymättä sen kun päätepiste on lopulta saavutettu. Mökille joululomalla lähtikin vain se mitä jäi jäljelle: nainen, lapset ja koira.

Käänteet eivät jääneet tähänkään. Tuli vielä pakollista yllätysremonttia kotona ynnä muuta ylimääräistä. Mutta intuitio, se ei horju. Se kertoo varmana, että tämä kolmaskin elämänmuutos oli ainoa oikea vaihtoehto ja lopulta osa tätä hienoa sarjaa, josta tulee seuraamaan vielä paljon hyvää ja toivottavasti huomattavasti onnellisempia aikoja. Nyt jo on alkanut sellainen kevät, jossa on mukana kunnon annos päihdyttävää onnenhuumaa oman elämänsä haltuunotosta ja kaikista niistä mahdollisuuksista, joita se avaa. Antaa siis tulla vaan vaikka lisää vastoinkäymisiä ja projekteja, mä en ole vielä lähelläkään taittumispistettä! Jään pystyyn, tuli mitä tuli.

Kevättä 2025 kohti suuntaa siis kaikin tavoin uusi ja itsenäinen laatumuija, maantiekiitäjä ja lapinhullu. Sellainen, joka ei enää ota vastaan minkäänlaista arvostelua valinnoistaan, ei kuuntele enää mitään paskapuheita eikä minun arvoani määritä enää koskaan kukaan muu kuin minä itse. Jos sen hinta on se, että jatkossakin retkeilen yksin, olkoon niin. Voi siinä kuitenkin toisinkin käydä! Kaikkihan on mahdollista. Tervetuloa kevät 2025.

Olen hyytynyt koronavuonna ilmaisussani kokonaan. Lockdownin ohella iski jonkinlainen shutup. Ehkä siksi, että ketä muka omat lätinät kiinnostaisikaan, kun koko maailma on sekaisin? Siinä on pieni ihminen kummissaan, kun etätyöluvan pyytämisestä esimieheltä suunnitelmineen ja perusteluineen tullaan siihen, että työpaikalle menoa pitää perustella. Kun Pohjois-Norja on uusi Kreikka ja Kilpisjärvellä on ruuhkaa. Kun introvertti kerrankin pärjää toimistopolitiikassa ja Maskun Tokmannilla ei tunnista ketään maskien takaa.

Siitä ei science fiction ole enää kaukana ja sitä tuntee itsensä melko typeräksi yrittäessään viisastella jotain tyhjänpäiväistä konsultin työpäivistä ja laatumuijan edesottamuksista. Joten lähes aina suuni avattuani päätin sulkea sen saman tien uudestaan.

Raportoin nyt kuitenkin, että yrittäjän vitaalitoiminnot on kyllä ihan tsek ja kaikki on hyvin. Toinen täysipäiväinen vuosi yrittäjänä on nyt takana ja paljonhan siitä ei tarvitsekaan sanoa, kun viime vuodenhan voi tiivistää vaikka näin:

Tammikuu: koronasta autuaan tietämätöntä kiihtyvää työpöhinää

Helmikuu: huoletonta työpöhinää; ethän sä mitään koronaa reissultas tuonut, heh heh?

Maaliskuu: korona! Härregyyd. Etäkoulu! Lisää jauhoja!

Huhtikuu: korona, etäkoulu ja Teams. Tämähän sujuu jo.

Toukokuu: korona ja Teams. Introverttia ei vielä kyllästytä.

Kesäkuu: korona ja orastavaa vapautta

Heinäkuu: korona, kesäloma ja kotimaan matkailu

Elokuu: korona, jokunen ihana livetapahtuma. Teams is still here.

Syyskuu: synkkenevää koronaa, lisää Teamsia

Lokakuu: korona, Meet, Zoom, Teams ja voi vee

Marraskuu: korona, maskit ja Teams. Introverttiakin tympii.

Joulukuu: korona, Teams ja typistetty sukujoulu. Miten olis Joulupukki Teamsin välityksellä? No ei!!

Maailman henkisestä napaisuuskäännöksestä huolimatta toinen yrittäjävuosi meni silti kaiken kaikkiaan hyvin. Tällä jopa jo elää ja töissä on tosi kivaa viruksista huolimatta. Ylitin jopa omat toiselle vuodelle asettamani tavoitteet, joten eikun ilolla kolmanteen vuoteen kera koronan ja... Teamsin.

Päivän speksi: keskivertokuntoilija hikoilee Saanan huipulle ja takaisin kesäaikaan vajaassa neljässä tunnissa.

Päivän fiilis: valoa päin

Pikkumies Saanan huipulla heinäkuussa 2020

Uskomatonta kyllä, ensimmäinen vuosi ja tilikausi päätoimisena yrittäjänä on taputeltuna ja toinen alkanut varsin vauhdikkaasti.

Kun vielä viime loppuvuodesta oli enemmän positiivista hyrinää ja vähemmän nimiä sopimuksissa, ja siitä huolimatta tämä parantumaton analyytikko päätti jatkaa pelkällä hyvän perstuntuman ja uskon voimalla, oltiin jo loppiaisen jälkeen siinä tilanteessa että yhtäkkiä laatumuija haluttiinkin vähän joka puolelle. Helmikuun alkuun mennessä kalenteri olikin sitten jo täytetty aika pitkälle eteenpäin.

Että loppui se turpaan ottokin sitten lopulta kuitenkin. Eka tilinpäätös olikin vain hikiseen plussalla, että ei muuta kun paremmalla onnella tänä vuonna. Onneksi olen tällaista typeryyteen saakka sitkeää sorttia ja Analyytikkokin sai vähän Uskolta ja Tahdolta köniin eikä aina toisin päin. Tämä oli ehkä vuoden tärkeimpiä opetuksia, se että vähän intuitiotakin joskus järjen sekaan. Tässä kohtaa kiitos myös kotiin, sillä ei tässä pelkästään oman uskon varassa tarvinnut eteenpäin puskea.

Ja mitä kaikkea muuta olenkaan oppinut! Sekä varta vasten opetellut että pyytämättä tilanteisiin joutunut. Kouluttautunut ja tullut muutoin koulituksi. En usko että tällaista maailmankuvan laajennusta olisin mitenkään muuten voinut vuodessa saavuttaa.

Opettelin mm. DIY-nörtiksi sen verran, että sain itse pystyyn nettisivut ja sähköpostin. Kyllä todellakin piti hetken istumalihaksia piinata ja ihmetellä miten domain, webhotelli, nettisivut ja sähköposti liittyvät toisiinsa, mutta ainakin enimmäkseen tuo näyttäisi toimivan. Ei silti kannata neuvoja enää kysyä, unohdin jo kaiken. Mutta ohjeet on olleet ilmeisen hyvät kun täysuunokin selviytyi, ja kyllä rahaton keinot keksii (päivitetty versio porsaasta ja roudasta näinä ilmastonmuutoksen aikoina).

Tiedän jo senkin, mitä muuta SEO tarkoittaa kuin muinaista huoltoasemaketjua (vaikka vissiin se on vieläkin pystyssä).

Sen sijaan vanhaa tietoa oli se että minussa on korkeintaan 0,001 % myyjää, joten suoritin myynnin ammattitutkinnon aiheesta asiantuntijapalveluiden myynti ja markkinointi. Aihe osui erittäin hyvin maaliin, joten lämpimät suositukset sekä suuret kiitokset Intoo koulutuksen Maaritille ja Sarille! Kalenterin täyttymisessä oli näillä opeilla iso rooli muun verkostoitumisen ohella.

Niin, se verkostoituminen. Ei mun laji. Mutta kävin silti lukuisia sivistäviä seminaareja, webinaareja, verkostotapaamisia ja joitakin kissanristiäisiä. Aloinpa kaveerata myös parissa yhdistyksessä. Rutkasti henkistä pääomaa, pitkän tähtäimen sijoituksia ja jopa jokunen keikka.

Uusien tuttavuuksien solmimisen ohella vanha verkosto on ollut keltanokkayrittäjälle enemmän kuin kullan arvoista. Yrittäjätukea on löytynyt ihan naapurista, toisilta konsulteilta, entiseltä esimieheltä, muilta yrittäjiltä. Ihanaa porukkaa ja olin niin kaivannut tuota kannustavaa asennetta ympärilleni! Tämän aion pitää omassakin matkassa mukana ja pysyvä uuden elämän lupaukseni on laittaa tämä hyvä kiertämään.

Yksi suurimpia syitä ryhtyä yrittäjäksi oli toive palauttaa työn mielekkyys ja merkityksellisyys, saada tehdä erilaisia projekteja ja ottaa käyttöön kaikki se mitä olen työuralla ehtinyt oppia. Kun on jollain toisella töissä, se sulkee aika paljon pois: muut toimialat sekä muut kuin työnantajan määrittelemät toimenkuvat jne.

Halusin ottaa käyttöön ja laajentaa kaikkea joskus oppimaani: elintarviketurvallisuuden vaatimusten ohella myös mm. kemikaaliturvallisuutta, laboratorio- ja analyysiosaamista, ympäristö- ja työsuojeluasioita, monenlaisia standardoituja järjestelmiä, sekä elintarvikealan ohella muitakin toimialoja, kuten rehut ja vaikka lääkinnälliset laitteet. Kun näidenkin kanssa on joskus tullut huseerattua.

No, oletteko kuulleet että pitää varoa mitä toivoo, koska se voi toteutua?

Jep. Yritän muistaa iloita tästä niillä viikoilla, kun vaihdan lennosta aiheesta ja lakitekstistä toiseen ja pää on kovilla. Olen mm. ollut samalla viikolla keikalla rehutehtaalla, kontaktimateriaalitoimijalla, avustanut petosepäilyn tutkinnassa ja aloittanut uudelleen perehtymisen lääkinnällisten laitteiden parissa vanhalla työnantajallani. Seuraavalla viikolla ehkä taas sekaan elintarvikelainsäädäntöä ja elintarviketurvallisuusjärjestelmiä, ja niin edelleen.

Että vaihtelun suhteen sain kaiken mitä toivoin ja paljon enemmän. Sen ohella muiden yrittäjien auttaminen tuntuu hyvin palkitsevalta; on ihanaa kun omasta osaamisesta ja kokemuksesta on jollekin iso hyöty. Koulunkäyntikin jatkuu tänä vuonna, sillä perehtymiseni päteväksi auditoijaksi on vasta alussa.

Lukuisia plussia siis yrittäjän elämässä. Mutta sekin lienee mielipidekysymys ja kuten aina elämässä, kaikkea ei koskaan voi saada. Yrittäjän ja palkollisen elämässä on kummassakin omat hyvät ja huonot puolensa, ja lopulta on kyse siitä mitä niistä arvostaa korkeimmalle.

Jos yrittäjän vapaus on tarpeeksi korkealla tässä, silloin sitä ehkä sietää paremmin sen että kukaan ei enää maksa lomiasi, sairastamisia, lapsen sairastamisia, eläkettäsi tai jakele liikuntaseteleitä, vaan ne on hoidettava itse. Jos taas on enemmän turvallisuushakuinen ja sietää hyvin rutiineja, on elämä palkansaajana varmasti rutkasti mielekkäämpää ja turvatumpaa. Ja haasteita löytyy kummastakin maailmasta kyllä, jos niitä halajaa.

Se on kuitenkin varmaa, että teet sitten mitä tahansa, voit paremmin kun se juttu tuntuu omalta. Tällä hetkellä minusta ainakin tuntuu että olen oman heimoni viimein löytänyt (Yrittäjät, I love you! Syrän!), mutta jää nähtäväksi mitä mieltä olen ensi tai sitä seuraavana vuonna. Yksi oppi kun taisi olla että moni asia on mahdollista.

Mutta ainakin siihen asti #laatumuija jatkaa seikkailujaan!

Päivän speksi: Jos YELin asettaa sosiaaliturvan kannalta suositeltuun minimiin eli tänä vuonna 13 076 euron tasolle, saat sairastuessasi päivärahaa huikeat 31 €/arkipäivä. Tästä lystistä maksetaan reilu pari sataa euroa kuussa, eikä eläkettä tuosta vielä oikein kerry. Aloittavalla yrittäjällä ei kuitenkaan ole tuloja, joten harva kykenee sitä alussa korkeammallekaan asettamaan. Yrittäjyyden alkuaika mennään siis tuurilla ja toivotaan ettei sairastuta. Mikäli sairaspäivärahan ja eläkekertymän haluaisi samalle tasolle kuin palkansaajana, täytyisi YEL työtulo moninkertaistaa. Mm. tästä syystä itseään ei saa alihinnoitella ja tarvittava sairas- ja eläketurva pitää laskea ja niihin varautua, joko YELin avulla tai muulla tavoin.

Päivän fiilis: Konsultin vaatesääntö. Eräs toteutus, ks. alla.

Tänä päivänä ei taida olla enää montaa työtä, missä jatkuva oppiminen ja tietojen päivittäminen ei olisi välttämätöntä. Oppivelvollisuus ei lopu peruskouluun ja yhä enemmän puhutaan siitä, kuinka yhden tutkinnon suorittaminen ja sitten loppuelämä saman alan töissä alkaa olla historiaa.

Me laatukonsultit rakennamme muille ja muiden apuna järjestelmiä, joiden ideana ja pohjana on jatkuva parantaminen, joten meidän on kehityttävä myös itse, muuten emme ole uskottavia. Ja ennen kaikkea siksi, että työhömme kuuluu olennaisesti se että koulutamme muita: silloin asia on oltava kirkas itselle, tai muuten ei pysty sitä ymmärrettävästi selittämään muillekaan.

Vaikka tuoreen konsulttiyrittäjän tärkeimpiä tehtäviä on saada myynnissä pää auki, verkostoitua ahkerasti ja solmia arvokkaita uusia kontakteja ja vahvistaa vanhoja, ensimmäisenä yrittäjävuotenani olen investoinut paljon aikaa myös koulutukseen ja itseni kehittämiseen. Liikaakin, voisi joku euroissa tavoitteellisempi sanoa, mutta jää nähtäväksi. Kai se riippuu siitä, minkä aikavälin tarkasteltavakseen ottaa.

Koska olen harvinaisen kelvoton myyjä, ensimmäisenä menin myyntikoulutukseen. Myynnin ammattitutkinto on nyt suoritettu, mutta en tainnut vieläkään oppia suulaaksi ja sulavasti muita puheillaan vakuuttavaksi sosiaaliseksi peluriksi. Olen edelleen se sama faktakeskeinen tylsimys. Onneksi taidan olla kuitenkin siihen nähden oikealla alalla, joten katsotaan sitten ensi vuonna kuinka oppien soveltaminen alkaa tuloksissa näkyä.

Toimintani laajentamiseksi suoritin tänä vuonna myös kolme Lead Auditor -kurssia sekä monta webinaaria yrittäjyyttäni tukemaan, ja lisäksi aina kun kalenteri on sallinut, olen käynyt laaja-alaisesti eri seminaareissa ja muissa tapahtumissa sivistymässä ja verkostoitumassa. Eivät nämä aktiviteetit ole vielä tänä vuonna tienesteissä paljoa näkyneet, mutta ymmärrystäni monesta asiasta ne ovat laajentaneet. Pidänkin tätä pitkän aikavälin sijoituksena ja perustusten turvaamisena. Juuristoni on nyt tukevampi.

Kunnolliset perustukset ovat avainasemassa myös silloin, kun henkilökuntaa koulutetaan uuden järjestelmän mukanaan tuomiin vaatimuksiin. Standardin vaatimuksia heidän ei tarvitse ulkoa oppia; he eivät ole palvelemassa standardia vaan asiakasta, ja tärkeintä joka vaatimuksen ja toiminnan muutoksen kohdalla on todella ymmärtää vastaus kysymykseen ”miksi”. Miksi tehdään niin kuin tehdään, ja mikä juuri heidän työssään on olennaista, jotta esimerkiksi tuoteturvallisuus varmistetaan ja yritys pääsee tavoitteisiinsa. Tämä vähentää kummasti myös dokumentointiallergiaa.

Uuden ISO 22000 -standardin päivityksen myötä jouduin itsekin tekemään kunnolla ajatustyötä, jotta todella ymmärsin uuden version PDCA (Plan Do Check Act) -syklin kaksi eri tasoa, sillä standarditeksti on vähän puuduttavaa jopa sellaiselle, joka on niitä työkseen vuosia kahlannut. Muutaman tupon hiuksia taisin siinä päänahastani repiä, kunnes homma alkoi käytännön tasolla aueta.

Ei se hukkaan mennyt: nyt voin jo vähän olla itseeni tyytyväinenkin, sillä sain lopulta erinomaiset arvostelut koulutuksesta, jonka pidin koko henkilöstölle laatujärjestelmäprojektin yhteydessä ja jossa pureuduttiin ennen kaikkea kysymyksiin ”miksi” ja ”mitä tämä tarkoittaa käytännössä”. Tästä sitten toki vielä mennään ko. projektin sertifiointiauditointiin, jolloin tähänastinen työ oikeasti punnitaan. Mutta se on sitten uuden tarinan paikka se.

Ympyrä sulkeutuu, kun saan hetkeksi palata koulupuun alaoksille lasteni joulujuhlissa. Kakkosluokkalaisen juhlaan ehdin kirjaimellisesti viime minuutilla, sillä tulen sinne suoraan työturvallisuusjärjestelmän kurssilta ja tentistä. Oma opiskelu-urakkani on tältä vuodelta ohi! Nyt voin hetken keskittyä muihin asioihin. Vitosluokkalaisen koulun juhla on seuraavana päivänä, ja sinne ei enää tule kiire. Ehdin rauhassa ihailla, kuinka nämä hentovartiset, tärkeimpiä tukijuuriaan kasvattelevat pikku olennot kukin vuorollaan nousevat lavalle.

Ja ympärillä lapsukaiset laulelevat sulosti.

Päivän speksi: joulupukki tulee kerran vuodessa, samoin auditoija. Jälkimmäisen polvella en ole koskaan istunut.

Päivän fiilis: Joulu on jo ovella

Hyvää yrittäjän päivää! Sitä on vietetty syyskuun 5. päivä jo vuodesta 1997 lähtien. Ja mikseipä olisi, sillä Tilastokeskuksen mukaan (tiedot vuodelta 2017 ) Suomessa on 286 934 yritystä, ja jos maa-, metsä- ja kalatalous lasketaan mukaan, niitä on peräti 364 514. Prosenttiluvut tuottavat ahaa-elämyksen: yli 90 % Suomen yrityksistä on alle 10 henkilöä työllistäviä, ja suuryrityksiä (väh. 250 hlöä) on vain 0,2 %. Loput ovat pieniä (< 50 hlöä) tai keskisuuria (50-249 hlöä) yrityksiä.

Rahavirroista suuryritykset toki tuovat merkittävän osan, mutta silti, pk-sektorin osuus BKT:sta oli 40 % ja uudet työpaikat syntyvät nimenomaan pk-sektorille, eivät suuryrityksiin, jotka päinvastoin vähentävät.

Mikroluokassakin ovat oma hallitseva lukunsa vielä yksinyrittäjät. Yksinyrittäjiä on Suomessa noin 180 000. Itsekin kuulun tähän ryhmään. Meitä samankaltaisia yrittäjiä on siis paljon, ja mikäli ilmassa viuhuvia ennusmerkkejä katsoo, meitä tulee vielä paljon lisää: työelämän murros on kuin onkin käynnissä.

Tilastoista näkyy nimittäin myös se, että esimerkiksi toimiala “ammatillinen, tieteellinen ja tekninen toiminta” on vielä aika hännillä kaikkien yritysten joukossa, mutta 2017 ALOITTANEISTA yrityksistä niitä on ylivoimaisesti suurin osa. Sen lisäksi myös kevytyrittäjyys lisääntyy koko ajan. Tässä on enemmän järkeä verrattuna siihen, että joka yrityksessä olisi oltava jokaisenlainen asiantuntija omasta takaa.

Sivukeikkailu verokortilla onkin sen verran monimutkaista sekä työtä tekevälle että työtä tarjoavalle, että ei ihme että laskutusmahdollisuus on kova sana ja siinäpä se markkinarako myös kevytyrittäjyyttä tarjoaville tahoille onkin. Tosin toiminimen perustaminen on niin helppoa, että vähänkään enemmän keikkailevan kannattaa harkita sitä, ja erittäin tervetullut oli myös osakeyhtiölain muutos, jossa minimiosakepääoma 2500 € poistui. Osakeyhtiönkin voi siis nyt perustaa ilman alkupääomaa, mikä varmasti helpottaa ainakin asiantuntijayritysten perustamista.

Freelancereiden käytössä on kuitenkin eri toimialoilla suuria eroja. Toisilla ne ovat arkipäivää, toisilla puuttuu ostotottumus ja varmaan tarjontakin (muna-kana -ilmiö), mutta sen tilanteen on pakko muuttua, jos meinataan saada kaikki työt tehtyä ja kasvusta ja kilpailukyvystäkin huolehtia ilman että koko nykyisen henkilöstön henkinen kantti leikkaa kiinni.

Koska faktat ja tilastot kertovat muutakin sen lisäksi, että suuryritysten osuus uusien työpaikkojen luomisessa on olematon. Työn määrä tukitoiminnoissa ja asiantuntijarooleissa on koko ajan kasvanut parin viime vuosikymmenen aikana, sillä työn luonne, työskentelytavat ja vaativuustaso ovat muuttuneet. Asiantuntijatyössä korostuu digitaalinen ymmärrys, kyky toimia eri verkostoissa ja silti johtaa omaa työtään itsenäisesti, puhumattakaan siitä että työtä virtaa eteen nykyään monista kanavista jotka kaikki on oltava ajantasaisesti hallussa. Sattumaa ei siis liene se, että erilaiset mielenterveyden häiriöt ovat yhä yleisempi syy jäädä sairauslomalle tai jopa työkyvyttömyyseläkkeelle.

Oma kokemukseni isoissa yrityksissä työskentelystä on se, että uusien ihmisten palkkaamisen esteenä ei ole pelkästään raha, vaan riittävien määräaikaisuuden syiden keksiminen ja ennen kaikkea se, että tiimien nuppiluvut eli headcountit lyödään lukkoon jo budjetointivaiheessa ja niistä on hyvin vaikea myöhemmin enää joustaa. Vaikka työkuorma olisi kuinka musertava ja vaikka yhä uusia projekteja pitää saada maaliin, on uuden ihmisen palkkaaminen monesti täysi mahdottomuus, ellei joku muu ensin jää pois tai siirry muualle. Ainakin tämä on sen luokan päätös, että se viedään ylimmälle johdolle asti. Tämä vie tuhottomasti aikaa ja vaivaa ja siksipä röyhkeimmillään tiimien välisistä nuppiluvuista käydään ahkeraa toimistopolitiikkaa ja -kauppaa ja ihmisistä ja kokonaisista tiimeistä on pahimmillaan tullut pelinappuloita. Tai pitäisikö sanoa pelinuppiloita.

Eli kerrataan vielä: uusien työsuhteiden perustaminen voi olla hankalaa, koska

• se vie aikaa: ensin täytyy saada ehdotus läpi, ja jos se menee läpi, käytät vielä lisää aikaa ja rahaa hakuprosessin läpiviemiseen

• jos tarve on lyhytaikainen, työsuhteen määräaikaisuudelle on oltava hyvä peruste

• nuppiluvun nostaminen näyttää pahalta ylimmän johdon silmissä ja talouden tunnusluvuissa

• työnantaja kantaa riskit ja kustannukset sairaslomista, perhevapaista, lomista ja eläkkeistä

• jos on tarve osa-aikaiselle tai määräaikaiselle työlle, hakijoiden taso ei aina ole sitä mitä toivot. Nuorten ja vastavalmistuneiden palkkaaminen on erittäin hyvä juttu, mutta joskus työnkuva on niin vaativa ja/tai perehdytykselle annettava aika niin rajallinen ja tarve per heti, ettei juniorin palkkaaminen ole aina mahdollista.

Kokeneen freelancerin käyttö ratkaisee nämä ongelmat ainakin niissä tapauksissa, joissa raha on ollut murheista pienin. Tosin friikun tai konsultin kustannuskin on vain hetkellinen eikä sisällä yhtä paljon riskejä kuin uuden työntekijän ottaminen. Nuppiluku ei nouse ja muutenkin pääsee vähällä vaivalla.

Niin että täytyyhän tämän pään seinään hakkaamisen loppua kohta luonnostaan, eikö?

Eikä meillä friikuillakaan huonosti mene: nautimme yrittäjän vapaudesta ja vaihtuvista projekteista. Meidän ei tarvitse osallistua toimistopolitikointiin ja kun me teemme raportin, joku taatusti lukee sen koska on maksanut juuri siitä: työmme saa jälleen sen ansaitseman merkityksen.

Päivän speksi: Erityisesti yksinyrittäjä arvostaa verkostoitumista, ja Suomen Yrittäjien jäsenistöstä 56,5 % onkin yksinyrittäjiä.

Päivän fiilis: Oodi kaikille yrittäjille ja turkulaisille <3

Hauskasta kuvaussessiosta kiitos yrittäjäkollegalle ja kaimalle Pirita Aholle!

Aloitin yrittäjänä, kun meidän suomalaisten maailma oli pimenemään päin. Nyt kylvemme valossa ja vedämme päät täyteen huumaavaa vihreyttä. Kun luonto on muuttunut vauhdilla, mitä onkaan tapahtunut mukana raahautuneelle, yhtä tuoreen vihreälle yrittäjälle?

Ennakkokäsitykset homman rakentamisen hitaudesta ovat ainakin osoittautuneet oikeiksi. Verkostoidun ahkerasti vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa ja on erittäin hyvä pohjavire että kysyntää olisi, mutta maaliin nämä kaavailut ja suunnitelmat menevät hitaasti. Projektejakin kyllä on, mutta vielä ei ole kalenteri täynnä. En toisaalta ole kertaakaan kärsinyt tekemisen puutteesta: aivot ovat saaneet luovaa vapautta suunnitella tulevaa ja perehtyä kaikenlaisiin muihinkin kiinnostaviin aiheisiin. Olen lukenut kasoittain kirjoja aiheesta ja aiheen vierestä ja aina urakoiden väliin ottanut pienet palauttavat dekkarit.

Ylittelen kynnyksiä ja itseäni. Opettelen mm. yhä paremmin käyttämään Squarespacea. On siinäkin vitsi, IT-uuno tekee ja ylläpitää omat sivunsa. Mutta aika, motivaatio ja rahanpuute on aika hedelmällinen combo. Ja verkostoituminen! Konsulttihommia ei juuri myydä ilman henkilökohtaista tapaamista, ja niinpä vimmattu verkostoituminen on ollut hallitsevimpia elämänmuutoksiani tällä taipaleella. Joku kysyi olenko nyt yksinyrittäjänä kärsinyt yksinäisyydestä, sepäs aiheutti spontaanit hörönaurut. Siis minähän sosialiseeraan enemmän kuin aiempina vuosina yhteensä! Mulla on uusia harrastuksia eri yhteisöjen jäsenenä ja käyn viikottain useissa tapahtumissa. Välillä iltaisin kylppärissä taputtelenkin itseäni poskelle: hyvin tehty, senkin introvertti.

Pahimmillaan verkostoituminen on uuvuttavaa ja parhaimmillaan vimmatun hauskaa. Olen tavannut liudan muita konsultteja, yrittäjiä, palkollisia, julkisen tahon edustajia, projektipäälliköitä, urasuuntautuneita äitejä sekä omien aiheidensa guruja ja muita kouluttajia. Yrittäjistä täytyy sanoa, että pitää kerta kaikkiaan paikkansa, että yrittäjät ovat oma rotunsa: ihan huikeita tyyppejä on tullut tavattua. Voittopuolisesti tunnen olevani oikealla tiellä.

Joskus toki tulee sellainen sarja turpaanottoja, että haluaisin ryömiä johonkin luolaan miettimään syntyjä syviä ja olla puhumatta kenellekään kokonaiseen vuoteen. Ikinä sitä ei ole kuitenkaan kestänyt paria päivää pidempään, kun taas muistan mistä kaikesta sitä on elämänsä aikana jo selvinnyt. En kai nyt tähänkään kaadu, kun en ennenkään yhtään mihinkään? Periksi ei anneta, perkele. Yhtenä päivänä katson Youtubesta kaikki Jaakko Parantainen -sketsit ja luen konsulttivitsejä ja toivun taas.

Tässä tasapäistävässä ja kovin mielellään toisia lokeroivassa ihmisten maailmassa epäröinti iskee helposti. Lopulta aina kuitenkin yhä uudestaan päätän pitää linjani omana itsenäni. Yksi vapauttavimmista asioista matkan varrella on ollut tuotteistamisgurun tiukka neuvo siitä, että kaikille ei tarvitse myydä.

Olen tottunut kuuntelemaan vaistojani, vaikka joskus järkeilenkin ne tainnoksiin. Usein ei kannattaisi; selkärankatuntuma pitää usein paikkansa. Mutta teen myös selkeitä virherviointeja. Esimerkiksi BNI-konseptiin (Business Network International) ja sen amerikkalaishapatukseen suhtauduin erittäin skeptisesti, mutta meninpä kuitenkin eräänä perjantaina Turku Tigersin vieraaksi. Ja niin kävi että viihdyin ensi minuuteilta. Siis vitsit mitä tyyppejä! Sain virtapiikkejä koko viikonlopun ja opin taas lisää avarakatseisuutta.

Yrittäjän vapaudesta otan kaiken irti. Kotikonttoripäivinä käyn keskellä päivää ulkoilemassa ja ruokakaupassa tarjoushaukkana soluttautumassa eläkeläisten joukkoon. Käytän paljon enemmän mukavia vaatteita ja vyötärön kireyden hellittäessä opin muutenkin ottamaan rennommin. Jos tulee aivojumi jonkin projektin kanssa, lähden joko ulos tai pistän kasarisoittolistan täysille ja ulvon terapeuttisesti mukana, kunnes lapset tulevat koulusta (huolestun vasta, jos joskus yhdistän nämä kaksi; lähden ulos ulvoen Madonnaa tai Bon Jovia). Mutta jollain kumman tavalla aivot näissä kohtaa usein hetken sekoiltuaan keksivät, kuinka jatkaa työn alla olevia projekteja.

Sitten lähden asiakaskäynnille muina naisina, siististi pukeutuneena ja esitän normaalia joskus kokonaisen päivän. Kotimatkalla taas pistän nupit kaakkoon ja irvistelen jos tulee huono biisi, mutta hyvälle biletän estottomasti ja joudun pidättelemään kaasujalkaa. Että siis syy siihen, miksi autossani ei ole firman teippauksia, selvisi varmaan nyt.

Päivän speksi: ensimmäisen tilikauden puoliväli ohitettu

Päivän fiilis: useimmiten tämä (luolapäivinä tämä).

Sana ‘laatujärjestelmä’ aiheuttaa monille laadunhallinnan parissa työskenteleville henkistä ihottumaa. Minäkin mieluiten heittäisin saman tien vesilintua koko termillä. Kuitenkin se sanana on vielä yleisessä käytössä ja tulee vastaan joka puolella, joten sukelletaanpa vähän syvemmälle. Eihän Voldemortiakaan saatu hengiltä pelkällä hyssyttelyllä.

Terminä laatujärjestelmä on vanhentunut, koska se on joutunut standardien alkuaikojen virheiden kiroamaksi ja sen käyttäminen vahvistaa liikaa vieläkin esiintyviä mielikuvia siitä, että se olisi jokin erillinen häkkyrä jonka joku ulkopuolinen voi kirjoittaa valmiiksi ja sen jälkeen kaikki on hyvin, kun se siellä kansiossa lepää. Tai että joku luo laatujärjestelmän nimissä kasan byrokratiaa byrokratian vuoksi minkä jälkeen kaikki on teoriassa hyvin, mutta kuitenkin joka kerta auditoinnin tullen tarvitsee ahdistua kun se selittäminen on niin pirun vaikeaa.

Tosiasiassahan kuitenkin laatua tuotetaan ihan kaikessa päivittäisessä tekemisessä, joten edes vähän oikeampi sana olisi toimintajärjestelmä. Koska ei mitään osastoa yhdessäkään firmassa voi ulkoistaa sen tuottamien tuotteiden tai palvelujen laadusta, eihän? Ei olisi mitään järkeä sanoa, että joo mutta me tehdään vaan meidän työtä, tuli ulos mitä tuli ja laadun hoidatte sitten te muut. Silti Suomessakin on uskomattoman paljon organisaatioita joissa kulttuuri on tällä tavalla vinoutunut. Ja miksi? Siksi, että se ikävän ja hankalasti avautuvan asian ulkoistaminen on alkanut jo johdosta. Niinpä meidän tulisikin puhua johtamisjärjestelmästä, sillä mikään ei lähde menemään oikeaan suuntaan ellei johto sitä oikeaa suuntaa anna. Laatupäällikkö on toivottomassa tilanteessa, jos on näiden asioiden kanssa yksin.

Laatupäällikkö vai sairaanhoitaja?

Tasalaatuisuuden ja tehokkuuden takaamiseksi on tietenkin paljon järkeä siinä, että toimintatavat vakioidaan ja jokainen osasto ja toimipaikka toimii samojen periaatteiden mukaan ja vastuut ovat selkeät, jolloin laatu on tasaista ja selvittelyä ynnä muuta hukkaa tulee paljon vähemmän. Siksi standardointi alun perin keksittiin. Mutta sitten piti kohta keksiä myös laatupäälliköt, koska homma meni kuralle jo alun alkaenkin siinä, että oli kasa laatujärjestelmän dokumentteja joissa toimintatapa kuvattiin, ja sitten oli se oikea tosielämän toimintatapa. Ei ihme että järjestelmästä tuli taakka ja harvojen erikoisala, kun siitä ei ikinä saatu osa normaalia päivittäistä toimintaa. Niinpä sen aikaiset häkkyrät jäivät avannepussiksi muun toiminnan kylkeen ja laatupäälliköistä tuli tämän taudin henkilökohtaisia sairaanhoitajia. Tästä sitten on pahimmillaan alkanut kehittyä harhainen ajattelu siitä, että vain laatuhenkilöstö vastaisi laadusta ja muut tekevät vain työtään.

ISO-standardit ovat onneksi noista ajoista kovasti kehittyneet: nykyään ne korostavat yhteyttä organisaation toimintaympäristöön, johdon sitoutumiseen ja riskilähtöisyyteen sekä jatkuvaan parantamiseen. Johdon vastuulla on turvata resurssit ja varmistaa että homma toimii. Ei sillä, etteikö laatupäällikköäkin tarvittaisi, sillä laatupäällikön pitäisi olla kehittämistyökalujen osaamisella varustettu valmentaja ja koordinaattori, joka johdon aikaa säästääkseen kokoaa sille tiedonmurut yhteen ja pitää langat käsissään, ja näin varmistaa että kaikki kertynyt data käytetään hyödyksi kun tähdätään jatkuvaan parantamiseen. Sillä kaikki systeemit joilla ei ole yhtä selkeää omistajaa, kuolevat ennen pitkää. Kuitenkaan oikeanlaisessa kulttuurissa kukaan ei kuvittele, että laadusta vastaa vain laatupäällikkö ja kenenkään muun ei tarvitse tietää tai tehdä tähän liittyen mitään. Tuotteiden laadusta vastaa ihan jokainen, eikä laatua voi tehdä vasta laadunvalvonnan tarkastuksilla.

Standardit itsessään ovatkin minusta huomattavasti mainettaan parempia, ja silloin kun ne eivät toimi ja ovat hankalia, on vika yleensä toteutuksessa ja ajan saatossa syntyneessä kulttuurivinoumassa. Oikeasti toiminnassa ei pitäisi olla yhtään työvaihetta, joka palvelee vain standardia. Se miten tämä standardien ja sertifiointien homma toimii on toki itsessään aika hierarkkinen ja jäykkä systeemi, ja jokaisen yrityksen pitääkin tietää se niistä saatava lisäarvo. Kaikki toki eivät standardeja tarvitse, ainakaan nice to have -systeeminä, sillä toiminnan kehittämiseen on muitakin työkaluja, kuten Lean. Tästä hyvänä esimerkkinä vaikka softatalot, konsulttiyhtiöt ja muut puhtaasti aivopalveluita tarjoavat: ne pötkivät usein ihan yhtä hyvin ilman sertejä. Perinteisemmässä teollisuudessa sen sijaan tilanne on monesti toinen, tosin tässä on isoja alakohtaisia eroja.

5x miksi

Miksi sitten tällaisia sertifioituja järjestelmiä tarvitaan? Siksi, että se auttaa myymisessä: tulee lisää kauppaa tai tulee kauppaa helpommin.

Miksi? Koska sertifikaatti antaa uskottavuutta.

Miksi? Koska se kertoo, että toimintasi on riittävän hallittua ja tuotat todennäköisemmin tasaista ja korkeaa laatua.

Miksi? Koska standardi antaa samankaltaiset raamit kaikille ja sen käy todentamassa riippumaton kolmas taho.

Miksi? Koska reilu meininki on arkea ehkä vain Suomessa eikä asiakkaallesi riitä, että vannot palvelevasi häntä aina hyvin.

Ja näin suoritimme juurisyyanalyysin siitä, minkä vuoksi sertifioidut järjestelmät on yritysten avuksi keksitty: siksi, että asiakkaasi on kovasti paljon vaativampi kuin esimerkiksi viranomainen, ja yhä vaativammaksi muuttuu.

Mitä isompien asiakkaiden kanssa pelataan ja etenkin jos harjoitetaan vientiä, sitä tärkeämpiä ne ovat, vähän standardista riippuen. Isoilla toimijoilla melkein poikkeuksetta on jokin sertifikaatti, ja silloin ne kysyvät niitä myös yhteistyökumppaneiltaan. Jos sitä ei ole, vaatimustenmukaisuus on osoitettava muutoin ja usein työläämmällä tavalla. Suomessa ja pohjoismaissa lainsäädäntö on tiukka ja kun olemme siihen tottuneet, emme aina keskinäisessä kaupassamme edellytä sen kummempia takeita siitä miten tietyt asiat on hoidettu, mutta muualla tilanne ei ole sama. Ja mitä säädellymmällä alalla toimitaan, edelleen sitä varmemmin sertejä tarvitaan. Yritysten maine on pelissä ja voi olla yhdessä kriisissä menetetty, ja siksi kaupankäynnissä ovat vahvoilla ne, jotka helpommin ja uskottavammin voivat osoittaa luotettavuutensa.

Jos painetta sertifikaattiin asiakaskunnasta ei tule, oletkin ehkä toimialallasi ja omassa markkinaraossasi nice to have -tilanteessa ja voit miettiä ihan omista lähtökohdistasi asioita ilman sertifiointiakin.

Tuoteturvallisuuden hallinta

Kuitenkin siis aloilla, joilla tuotteen loppukäyttäjän turvallisuus on pelissä, ei isoa kauppaa käytännössä käydä ilman sertifioituja järjestelmiä. Autoteollisuus, ilmailu, elintarviketeollisuus, lääkinnälliset laitteet, lääketeollisuus… tämän tyyppisillä aloilla yleinen, alalle kuin alalle sopiva laadunhallintajärjestelmä ISO 9001 ei riitä mihinkään, vaan niillä on kaikilla lisäksi omat alakohtaiset laadun ja tuoteturvallisuuden hallintajärjestelmänsä, joiden olemassaolo tai puuttuminen sanelevat sen ketkä sinulta suostuvat ostamaan.

On yleisempiä ISO-standardeja, ja on myös täysin asiakaskohtaisia standardeja, joita ilman ei kauppaa synny. Mikäli harjoitat vientiä, näillä aloilla pystyt vain poikkeustapauksissa myymään isoille asiakkaille ilman voimassa olevia sertifkaatteja. Esimerkiksi elintarviketeollisuudessa on olemassa yleisluontoinen elintarviketurvallisuuden hallintajärjestelmä ISO 22000, joka ei kuitenkaan sellaisenaan kelvannut alan isojen yritysten yhdessä perustamalle Global Food Safety Initiativelle. Se on tehnyt siihen omat lisäyksensä, ja tämä laajennettu standardi on nimeltään FSSC 22000. Tämän lisäksi on esimerkiksi brittiläisellä vähittäiskaupalla oma BRC-järjestelmänsä jota ilman ei mm. ole pääsyä Tescon hyllyille, ja omansa on myös vaikkapa McDonald’silla joka vaatii kaikkia tavarantoimittajiaan implementoimaan oman järjestelmänsä tai muuten tavarantoimittajaksi ei ole asiaa. Päällekkäisyyksiä löytyy ja standardeissa onkin sikäli vieläkin kehityksen varaa, mutta niistä kokonaan luopuminen ei todellakaan ole näköpiirissä. Maitojauheen melamiini, hevosenlihakohu, Nokian vesikriisi… näitä riittää ja kaikki ne ovat osaltaan vain lisänneet elintarvikealan standardienkin vaatimuksia viime aikoina.

Lääkinnällisiä laitteita puolestaan ei myöskään juuri myydä, ellei niitä tuottava laitos ole ISO 13485 sertifioitu. Lääkinnälliset laitteet eli terveydenhuollon tarvikkeet ja laitteet ovat ihmisten hoitamisessa tai sairauksien diagnooseissa tärkeässä osassa, ja siksi niiden luotettavuus ja riskienhallinta on äärettömän olennaista. ISO 13485 varmistaa että eurooppalaisia lakeja noudatetaan, joten ostajalle on aika paljon helpompaa vaatia sertifikaattia kuin muulla tavoin varmistaa, että jokainen lakivaatimus täyttyy ja riskit on hallittu.

Näille alakohtaisille järjestelmille on siis yhteistä se, että ne pakottavat menemään syvälle myös kunkin tuotantoprosessin ja tuotteiden riskeihin, ja toimintaa tarkastellaan siis aivan käytännön nippelitasolla. Sertifikaattien tarve onkin helppo ymmärtää, kun miettii sitä ostajan näkökulmasta: hänellä on oma vastuunsa siitä, että hänen tavaran- ja palveluntoimittajansa ovat myös vastuullisia toimijoita ja siten riskit myös ostajalle on minimoitu. Tämä ostajan pitää ihan käytännössä varmistaa, ja jos hyvämaineista kolmannen tahon myöntämää sertifikaattia ei ole, tuosta varmistamisesta tulee todella paljon työläämpää: on mentävä tutustumaan toimintaan ja dokumentaatioon itse, ja selvitettävä kaikki oleelliset toimintatavat eri tilanteissa. Se vie aikaa pahimmillaan päiviä, ja jos tavarantoimittajia on paljon, tämä käy äkkiä ostajalle hyvin vastenmieliseksi. Kolmannen tahon myöntämä sertifikaatti poistaa suuren osan tästä työstä ja tekee näin ostamisesta paljon helpompaa. Poikkeuksen voi muodostaa poikkeuksellinen tuote, joka on niin hyvä, että asiakas on valmis näkemään ylimääräistä vaivaa ja arvioimaan riskit itse.

Miksi mummot kärsivät vaikka hoivayrityksellä on sertifioitu laadunhallintajärjestelmä?

Aika ajoin järjestelmien ongelmat kuitenkin pulpahtelevat myös laajempaan kansalaisten tietoisuuteen. Termillä ‘laatujärjestelmä’ nimittäin lyötiin ihan hiljattain hoiva-alan laitoksia ja niille sertifikaatteja myöntäneitä tahoja. Keskustelupalstoilla niin tavallisten kansalaisten kuin laadunhallinnan ammattilaistenkin kesken ihmeteltiin mikä on kun mummot kärsivät, vaikka on laatujärjestelmä olemassa? Ja kysymys sinänsä oli täysin oikeutettu.

Mutta ensinnäkin, kyseisillä laitoksilla oli käytössä yleinen kaikille aloille sopiva ISO 9001, jonka tehtävä on varmistaa johtamisen ja prosessien laatu. Se on toki edellytys myös laadukkaiden tuotteiden valmistamiselle, mutta ei kuitenkaan mene syvälle toiminnan ja toimialan yksityiskohtiin, vaan sen on tarkoitus olla sateenvarjo jonka alla kaikki toimii jouhevammin ja tehokkaammin. Auditoinnit keskittyvät tarkastelemaan tuota sateenvarjoa, eivätkä mene itse tuotantoprosessien riskeihin. Ja siinä tullaan juuri siihen tarpeeseen, miksi kaikilla muilla aloilla, joilla tuoteturvallisuus on kriittistä, on omat alakohtaiset standardinsa. Jos kerran terveydenhuollon laitteiden valmistukselle on oma standardinsa (ISO 13485), jotain samankaltaista varmaan tarvittaisiin myös terveydenhuollon palveluja varten. Potilasturvallisuushan siinäkin on pääosassa. Sellaista standardia vain ei ole olemassa, mutta en hämmästyisi jos se jossain jo kehitteillä on. Herää kysymys, kuinka hyvin näistä järjestelmistä ja niiden rajoitteista on ollut perillä palveluita ostava taho eli kunta?

Se että karmeasti epäonnistuneilla hoivalaitoksilla ei ollut kuin ISO 9001 -järjestelmä eikä mitään yksityiskohtaisempaa, ei toki lainkaan poista asian irvokkuutta: ISO 9001 on kuitenkin laadukkaiden tuotteiden ja tyytyväisten asiakkaiden takaamiseksi tarkoitettu järjestelmä. Ehkä on vähintäänkin osittain käynyt jälleen se sama vanha synti, että järjestelmä on jäänyt ulkopuoliseksi? Jos tämän tasoinen järjestelmä on johdolle riittänyt eikä ole omia käsiä haluttu liata eikä asialle omistautua, niin siinä ei mikään järjestelmä auta. Eli uskoisin näiden tapausten olevan sekä esimerkki kylkiäiseksi jääneestä järjestelmästä että kammottavan huonosta organisaatiokulttuurista. Viime mainitun vahvistaa mm. se uutinen, jossa jonkun laitoksen työntekijät kertoivat johdon yrittäneen vierittää kaiken syyn epäonnistumisista työntekijöiden niskaan.

Sertifiointilaitoksen tekemän tarkastuksen näkökulmasta sekin vaikuttaa, jos kyseessä on yritys jolla on monta toimipistettä. Ideaalitilanteessa jokaista toimipistettä olisi tarkastettava erikseen ja kaikki joka kerta yhtä perusteellisesti, mutta käytännössä se ei ole mahdollista. Jälleen kerran tullaan alakohtaisten vaatimusten tarpeellisuuteen ja niiden olemassa olon syihin, sillä siinä missä ISO 9001 voi pitää sisällään kaikki toimipaikat, tuoteturvallisuuteen keskittyvät ovat tuotantolaitoskohtaisia.

Juurisyitä ala-arvoiselle hoivalle lienee vielä muitakin, ja esimerkiksi mittareiden asettaminen on myös kriittistä: sitä saat mitä mittaat. Onko mitattu suoran asiakkaan eli kunnan tyytyväisyyttä ja tilannetta potilaan sijasta? Väärien asioiden mittaaminen on yllättävän yleistä. Lisäksi yksityinen hoiva-ala toimialana on tilanteessa, jossa muut tuoteturvallisuudessa ja niiden standardoinnissa jo kehittyneet alat olivat jo pari vuosikymmentä sitten. Esimerkiksi elintarvikealan standardien nykytilaan pääseminen on vaatinut oppimateriaalia lukemattomista pahoista elintarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä kriiseistä (eikä tällainen matka sitä paitsi ole koskaan päätöksessä).

Palveletko standardia vai asiakasta?

Johtopäättelisin näistä, että huonosti toimivien järjestelmien viat ovat nykyään useammin toteutuksessa kuin itse standardissa. Oikeasti laadukkaan toiminnan keskeinen tekijä ovat yrityksessä työskentelevät ihmiset, joiden tekemälle työlle on riskien tunnistamisen ja hallitsemisen ohjaamana mietittävä siihen mahdollisimman hyvin sopivat prosessit, ja varmistettava että käytännön toteutus toimii ja kaikki ovat asian pihvin ymmärtäneet. Eikä niin päin, että kyhätään standardia mahdollisimman hyvin ja kirjaimellisesti palveleva prosessi jota sitten työntekijät alkavat annettuna toteuttaa, ja ainoa todellinen muutos on päivittäisen työn hankaloituminen.

Ei pidä palvella standardia vaan palvellaan asiakasta riskit mahdollisimman hyvin halliten, niin samalla tulee täytettyä standardinkin vaatimukset. Sillä sitä luulisi johdonkin standardiallergian paranevan: näytetään, että osataan tehdä järjestelmiä joiden kanssa ei tarvitse ahdistua. Ja kun on siedätetty tarpeeksi, kukaan ei ehkä enää muista historian erheitä.

Kuten tiedämme, kulttuuri syö strategian aamupalaksi. Lounaalla se hotkaisee hienoimmatkin järjestelmät. Hyvän kulttuurin lähtökohta ovat hyvinvoivat ja arvostetut työntekijät, joten kai olet jo sisäistänyt, että asiakkaasta huolehtiminen alkaa aina huolehtimalla mahdollisimman hyvin omista työntekijöistä?

Päivän speksi: Elintarvikealalla lakisääteisesti pakollista on arvioida prosessin elintarviketurvallisuusriskit ja luotava niille hallintaohjelmat (= HACCP). FSSC 22000 -järjestelmässä on lisäksi arvioitava ulkopuolelta tulevat vaarat kuten sabotaasi (TACCP) ja elintarvikeväärennökset (VACCP).

Päivän fiilis: Väärä mappi

Kuka olisi kymmenen vuotta sitten uskonut sellaiseen vegebuumiin kuin mikä nyt on päällä? Erään ison vähittäiskauppaketjun mukaan kaurapohjaiset tuotteet kasvavat nyt 70% vuosivauhtia, ja myös luomu- sekä vegaaniartikkelit kaupan hyllyllä ovat kovassa kasvussa. Myös gluteenittomien tuotteiden valikoima kaupoissa ja saatavuus ravintoloissa on merkittävästi parempi kuin takavuosina.

Vegebuumi on täällä

Vegen suurtulemisen trendi on siis vesiselvä, vaikka kokonaisuutta katsoen edelleen vain pieni osa kansalaisista, vähittäiskaupan mukaan arviolta 4%, noudattaa kokonaan kasvisruokavaliota. Gluteenitonta ruokavaliota noudattaa noin kaksinkertainen määrä kansalaisia, mutta kaikki eivät ole keliaakikkoja. Osa on mennyt trendien mukana ja gluteenittoman ruokavalion ohella kasvisruokavaliota yleisempää on myös vaikkapa vehnätön ruokavalio.

Kyse onkin siitä, että kokonaan kasvipohjaisen ruokavalion sijasta lisääntyy ns. sekakäyttö. Eikä se kasvipohjaisten tuotteiden suosiminen ole enää pelkästään nuorten naisten heiniä. Kasvipohjaisten tuotteiden ostaminen lisääntyy nyt voimakkaasti kaikissa ikä- ja sukupuoliryhmissä. Syynä ovat kuluttajien itsensä mukaan ympäristönsuojelun ohella voimakkaasti myös terveydelliset syyt.

Mutta siinä missä ikä- ja sukupuolijakauma ei olekaan enää juurikaan jakautunut, ovat maantieteelliset erot hurjia. Kasvisbuumi on siis sinänsä tilastollinen tosiasia, mutta se painottuu voimakkaasti etelän suuriin kaupunkeihin. Kuulemma ei siis välttämättä vielä kannata perustaa kasvisravintolaa Lapin perukoille.

Jallu ja agenttikasvikset

Entä se tämän tarinan Jallu, onko hän sellainen susirajan torpassa läskisoosia lipittävä jäärä joka ei pupunruokaan koske, sillä heillä pupun kanssa on sopimus ettei Jallu syö pupun ruokia eikä pupu Jallun? Hyvin voisi olla. Muttei ole, sillä tämän tarinan Jallu asuu meillä, modernissa taajamatuvassa Turun, eli yhden kasvisruokabuumillisesti merkittävän lokaation kyljessä. Eeli Jalmari, 7 vuotta, ei voi sietää kasviksia, vaikka minkäänlaista sopimusta pupun kanssa ei ole.

Eeli Jalmari saa hepulin kun risotossa on kesäkurpitsaa. Sitä laitetaan sinne silti, mutta joka kerta ruokailu alkaa teatraalisella itkulla. Vihannesten vuoksi hän vihaa jo risottoa ihan noin yleisestikin. Porkkananpalojakin hän vihasi palavasti vielä viime vuoteen asti, joten niitä piilotettiin soseutettuna perunamuusiin, sillä tätä Eeli Jalmari ei vielä silloin tajunnut. Nyttemmin hän on hieman kehittynyt, sillä keitossa voi nykyään olla jopa pieniä porkkananpaloja! Riemuvoitto.

Häntä on huijattu myös siten, että bolognesessa voi puolet jauhelihasta ollakin korvattu jollain saman näköisellä kasviproteiinituotteella. Kyseeseen tulevat siis vain jauhelihaa ulkoisesti ja suuntuntumaltaan muistuttavat ratkaisut. Jo vanha jekku on myös se, että jauhelihapihveissä on salaa juuresraastetta. Mutta esimerkiksi parsakaalilla ei meidän Jallua saa huijattua pirullakaan. Parsakaali missä muodossa tahansa aiheuttaa Eeli Jalmarille sellaisen paskaraivarin, että vain itsetuhoinen ääliö piilottaisi sitä hänen ruokaansa.

Vegevihan juurilla

Mutta miksi Jallu vihaa kasviksia? Yksi syy tähän on se, että tämä tahtokuningas oli allerginen vähän kaikelle sapuskalle 4-vuotiaaksi asti. Kaikkein pahimmat oireet aiheutti maito, mutta muitakin ilmeni liukuhihnalta. Oli jakso, jolloin hän ilman vatsavaivoja ja valvottuja vuorokausia pystyi syömään vain bataattia, riistaa ja päärynäsosetta sekä riisimaitoa ja gluteenittomia viljoja, paitsi että kaurakaan ei käynyt. Hetken päästä sopi jo perunakin, mutta porkkana vasta aikojen päästä. Lanttu ei sovi vieläkään, eikä omena. Myöhemmin riistan ohella meni myös kana, mutta nauta ei sopinut lainkaan niin kauan kuin maitoallergia vaivasi. Saman teki soija. Tilanteen hieman rauhoituttua saatiin sentään kaurakin mukaan.

Hän oli siis noin 4-vuotias kun vasta pääsimme aloittamaan maistelun ilman rajoitteita. Arvaahan sen, että rajallisella ruokavaliolla elänyt mutta kovatahtoinen tallero ei mikään helpoin ruokittava sitten enää ole. Näin meillä päädyttiin huijaamiseen ja agenttikasviksiin, sillä kukaan ei jaksa taistella joka ruokailun yhteydessä, vaikka on niin helppo sanoa että “kyllä lapsi tottuu kaikkeen kunhan kymmenen kertaa maistattaa”. Ehkä se nelivuotiaana aloittaville on pikemminkin 40 kertaa? Tai 400. Joka tapauksessa olen ottanut vastaan aika monta parsakaaliraivaria ja luopunut tästä sitkeän tuputtamisen ajatuksesta joltain osin.

Jallun vihamielinen suhde parsakaaliin ei liene mikään ihme, sillä niinkin herkullinen asia kuin mansikka ei sekään mene vielä ihan kivutta, muista marjoista puhumattakaan. Siihen on nyt totuteltu kolme vuotta ja on päästy siihen, että sentään hillossa saa jo olla mansikanpaloja ja että tuore mansikkakin menee, mutta vain soseutettuna. Isoveljensä istui vajaan vuoden vanhana mansikkarivin päässä odottamassa että joku tuo lisää herkkuja pieneen punaiseen suuhun, mutta tämä on Jallu-paralta onnettomien lähtökohtiensa vuoksi jäänyt kokematta. Onneksi lasten monivitamiini on niin ihanan sileä ja esanssinen että se kelpaa.

Allergiset lapsemme

Mutta miksi ruoka-aine- ja muut allergiat ovat nykyään niin yleisiä? Syytä niiden esiintyvyyden moninkertaistumiseen viime vuosikymmenten aikana ei tiedetä. Se tiedetään, että lapsilla ruoka-aineallergiat ovat yleisempiä kuin aikuisilla ja usein häviävät ja vähintäänkin helpottuvat iän myötä. Ruoka-aineallergiat kytkeytyvät myös muuhun allergiataipumukseen, sillä ruoka-aineilla voi olla ristikkäisvaikutusta siitepölyallergian kanssa ja perinnöllistäkin se usein on. Mutta myös keliakia, joka tosin ei ole allergiaa vaan autoimmuunisairaus, on Suomessa yleisempää kuin muualla ja sen esiintyvyys meilläkin on tuplaantunut parin viime vuosikymmenen aikana. Syytä ei tiedä kukaan. Teollistumista on aika ajoin syytetty, mutta yksiselitteistä syy-seuraussuhdetta ja varmaa tietoa ei ole. Tiedetään toki, että lisäaineillekin voi olla allerginen yhtä lailla kuin muillekin ruoka-aineille, mutta jos raaka-aineet ovat kunnossa, on vaikea nähdä että pelkkä isommassa uunissa tai kattilassa kypsentäminen aiheuttaisi yhtään mitään sen kummempaa kuin kotonakaan. Sen sijaan on hyvä, että mm. ympäristömyrkkyjä, torjunta-aineita ja kontaktimateriaaleja tutkitaan lisää ja että viranomainen on näiden suhteen valppaana.

Ehkä tutkimustieto tarjoaa näihin mutkikkaisiin kysymyksiin vielä joskus vastauksen. Sillä välin, mitä ruokaan tulee, olen kuitenkin toiveikas ja uusista suuntauksista innoissani, sillä sen täytyy tarkoittaa myös koko ajan lisääntyvää valinnanvaraa ruokakaupassa. Sillä vegebuumin, luomun ja kauran supertrendien ohella on kauppa havainnut vielä senkin, että eettisyyden ja kestävän kehityksen sanahelinän vaihtuminen todellisuudeksi kuluttajien valinnoissa ei ole poistanut sitä, että myös valmisruokien ostaminen on kasvussa. Kun tätä yhtälöä miettii kokonaisuudessaan, on sen pakko tarkoittaa myös sitä, että ruuhkavuosiaan elävien nirsojallujen vanhempien valittavana on jatkossa sekä aikaa säästäviä, että kestävästi tuotettuja ja terveellisiä vaihtoehtoja joilla ruokkia perheensä.

Kiitos lähteille

Tämän blogikirjoituksen kuluttajafaktoista kiitos kuuluu Innotori -hankkeen järjestämälle todella mielenkiintoiselle tapahtumalle Arkiruoka murroksessa, joka pidettiin Turussa 5.3.2019 ja johon osallistuivat Turun yliopiston Aistilan väen ja elintarvikealan kuulijoiden ohella SOK ja Fazer Lifestyle Foods. Muille lähteille, eli Allergia-, iho-, ja astmaliiton, Ruokatieto Yhdistys ry:n ja Keliakialiiton sivustoille myös kiitos.

Päivän speksi: kasvisten saantisuositus on puoli kiloa päivässä.

Päivän fiilis: Kuningas Ei

Syksyllä tulee seitsemän vuotta siitä, kun tähän taloon muutettiin. Jo ennen muuttoa ajattelin, että first things first ja nurmikon pohjan muotoilun ohella tilasin kaivurilta istutusojan kuusiaitaa varten. Tiedättekö, silmissäni näin sellaisen vanhanaikaisen tuuhean, täydellisen kuusiaidan seisomassa ryhdikkäänä tontin laidalla.

Oja tuli kaivettua. Multakasoja oli tontti väärällään ja kaivuri ehti jo lähteä muille työmaille, mutta koska motivaatio oli kova niin muutaman illan rouva otti vapaata lastenhoidosta ja kärräsi satoja kottikärryllisiä multaa sinne istutusojaan. Kaivuri oli ollut vähän suuruudenhullu ja tilattu 50 x 50 oli muuttunut pikemmin 80 x 80, joten kärrättävää riitti: pikaisesti laskien reilu 19 kuutiota multaa. Oli myös pelko persiissä pahoista vajoamista talven aikana mikä tietty tuhoaisi viivasuoran haaveeni täydellisestä kuusiaidasta, joten nähtiinpä se sama rouva myös tarmokkaasti hyppimässä kärräämänsä mullan päällä. Vastapäiset naapurit eivät kohteliaisuuksissaan ole tätä myöntäneet, mutta olen varma että jonkinlainen kylähullun leima tuli heti ansaittua.

Aikani tasajalkaa ojassa hypittyäni pääsin huomattavasti palkitsevampaan istutusvaiheeseen. Googletin pätevän näköisen paikallisen taimitarhan ja tilasin 30 m matkalle metsäkuusen taimia. Eräänä kauniina syksyisenä lauantai-iltana minä, luotilanka, kuusentaimet ja 30 cm mittatikku tulimme hyvin läheisiksi. Lopputulos oli suora ja kaunis, ihanan vihreä pikkuisten kuusten rivi.

Vaikeita aikoja

Kevättalvi 2013 oli poikkeuksellisen raaka ja kylmä ja luonnossakin kuoli normaalia paljon enemmän kuusia ja katajia. Minä olin syksyllä siis istuttanut pienet taimet ravinteikkaaseen multaan, joten jälkikäteen ajatellen se typpimäärä on voinut heikentää talvehtimista. Ja kun talvi oli vielä tavallista hurjempi, kevät paljasti surullisen rivin pieniä, kokonaan ruskeita kuusentaimia. Olin varma että koko rivi oli menetetty ja joutuisin istuttamaan uudet. Kyselin kuitenkin kokeneemmilta neuvoja ja joku tiesi kertoa, että kuusi voi noin pienenä vielä toipuakin joten päätin odottaa ja antaa niille mahdollisuuden. Kuusihan myös alkaa kasvattaa kerkkiään verrattain myöhään keväällä, joten kastelin ja kitkin koko alkukesän, jotta taimet saisivat parhaan mahdollisen lähdön.

Kylähullun mainekin kasvoi, sillä kun puutarhaletkussa ei mitta riittänyt, kannoin kuusirivilleni satoja kannullisia vettä omin pikku kätösin kerran viikossa, sillä silloin kun kastellaan, se tehdään kunnolla jotta juuret hakeutuvat veden perässä syvälle ja näin kestävät tulevia kuivia kausia paremmin. Perse pystyssä kitkin myös joka ikisen rikkaruohon niiden juurelta monta kertaa kesässä, sillä pikkutaimet eivät heinille pärjää. Kerran niitä ruskeita kräniä hoivatessani naapuri ohi kulkiessaan pysähtyi katselemaan aika säälivin ilmein, ja totesi varovasti että näyttävät nuo taimet vähän kärsineiltä. Myönsin että niinhän se on, mutta että katson vielä hetken mitä niistä tulee. Näytti naapuri kovin epäilevältä, mutta ei sanonut mitään. Mietti ehkä, miten kauniisti saisi ilmaistua pelkonsa asuntonsa arvon alenemisesta. Minä jatkoin kantamista ja kitkemistä.

Känsiä kouriin

Juhannuksen tienoilla oli selvää, että suurin osa taimista selvisi sittenkin: huumaava vihreys levisi taimirivistöön. Aivan kaikki eivät toki selvinneet, ja ne taimet korvasin uusilla. Veden kantaminen ja kitkeminen jatkui yhtä intensiivisenä seuraavat pari vuotta, kitkeminen pidempäänkin, sillä kuorikatteesta huolimatta peltotontin juolavehnää ja ohdakkeita puski tasaiseen tahtiin.

Kastelun lopetin parin vuoden kuluttua, mutta sitten piti alkaa leikkaamaan. Epätasaisesti kasvaneeseen, julmasta talvesta yhä pikkuhiljaa toipuvaan rivistöön ei ollut vielä mitään asiaa kunnon pensasleikkurein, joten eikun sekatöörit kouraan ja käsitöihin. Joka taimi tarkasteltiin yksilönä oman tilanteensa mukaan, jotain leikattiin paljon ja jotain toista vähemmän. Välillä silmäiltiin kokonaisuuden pysymistä kartiolinjassa. Oksia on leikattava, jotta aita tuuheutuu ja voidaan vuosienkin päästä pitää kapeana ja kartion muotoisena.

En tiedä montako sataa oksaa leikkelin noina keväinä, mutta muutama tunti siinä aina meni. Mutta verkkokalvoillani paloi yhä kuva korkeintaan puoli metriä kapeasta, tiheääkin tiheämmästä kuusiaidasta, joten jatkoin sitkeästi napsimista. Käsi krampissa ja selkä tulessa, mutta säntillinen lopputulos kirkkaana mielessä. Ei siis toivoa kylähullun maineen karistamisesta, mutta naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä.

Palkinto kovasta työstä

Nyt 6,5 vuotta istutuksesta, aita on enimmäkseen saavuttanut halutun korkeuden 1,5 m ja on alas asti tiheä mutta leveyttä yhä alle puoli metriä. Moottorikäyttöistä pensasleikkuria on voitu käyttää jo parina vuonna, ja kunnia aidan trimmaamisesta on siirtynyt puolisolle. Kuusiaita seisoo ryhdikkäänä, mutta ei vielä täydellisenä: yläosassa on tiheyseroja eritahtisesta pituuskasvusta johtuen, mutta noin 10 vuoden ikäisenä se luultavasti alkaa olla jotakuinkin täydellinen. Joka tapauksessa, sekatöörejä ei ole tuossa kohteessa enää tarvittu hetkeen eikä kahteen kesään ole juuri tarvinnut kitkeäkään, mutta toisaalta sen saman naapurin kanssa on istutettu viime kesänä uusi yhteinen aidanpätkä, jonka kimppuun pääsen saksineni viimeistään vuoden päästä. Meillä oli siihen alunperin muita pensaita vaihtoehtona, mutta kuusiaidan nykykunto oli sen verran vakuuttava että haluttiin laittaa siihen samanlainen.

Puutarhafilosofi goes Lean

Tarinan opetus on tietenkin se, että joskus halutun lopputuloksen eteen joutuu rakentamaan perustuksia hyvin pitkään, ja oikominen tuossa kriittisessä rakennusvaiheessa olisi lopputuloksen kannalta tuhoisaa. Jos kuusiaidan antaa kasvaa vapaasti kymmenen vuotta ennen kuin leikkaa sen haluttuun mittaan, lopputulos on kaukana kapeasta ja tiheästä ja sisältää aika määrän kuolleita oksantappeja joista ei enää uutta kasvua lähde. Asia on toki eri jos haluat vapaasti kasvaneen aidanteen: varaa silloin sille sen vaatima moninkertainen tila, ota huomioon varjostusvaikutus muulle tontille ja anna kasvaa. Taajamatontille sellainen aita ei tosin yleensä mahdu.

Mutta ihan vain villi heitto, onko tässä kuusiaidan kasvatuksessa mitään yhteistä vaikkapa lasten kasvatuksen, esimiestyön ja muutosjohtamisen kanssa? Tai hyvinvoivan työkulttuurin rakentamisen kanssa? Onko sattumaa, että Japanissa osataan sekä Lean että puutarhanhoito? Tästä lienee eri mielipiteitä. Varmaa on sen sijaan se, että valmista kuusiaitaa ei voi kasvattaa kvartaalitalouden eikä edes vuositasolla nollautuvien bonusmittareiden varassa, ja sekin että kaikissa näissä esimerkeissä käsitellään eläviä olentoja. Älä ikinä johtajana sitä unohda, eikä kukaan johtaja tätä myöntäisikään, mutta silti niin tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa ja osaoptimointi rehottaa korporaatiomaailmassa. Pitkäjänteisyys ei ole kovassa huudossa monenkaan nopealiikkeisen johtajan silmissä, sillä se ei näy euroissa riittävän nopeasti ja myös koska yksityiskohdat ovat heistä tylsiä, mutta samaan aikaan halutaan kuitenkin muuttaa isojakin asioita.

Jos on kiire, silloin ei pidä lähteä kuusiaitaa kasvattamaan. Valitse silloin jotain muuta. Vaihtoehtoisesti voi alkaa reilusti tunnistamaan missä kohtaa kuusiaita on olemassa tai tarpeen, ketkä sitä sopivat kasvattamaan ja ehkä jopa myöntää, että erilaisuus on sittenkin aidosti hyve ja meitä kaikkia tarvitaan jossain.

Meikäläinen on vain innokas harrastelija, mutta lisätietoa oikeiden kuusiaitojen kasvattamisesta löytyy moneltakin ammattimaiselta puutarhasivustolta. Filosofisemmin ajateltuna, meneillään olevasta isosta työn muutoksesta voi lukea yhden hyvän artikkelin vaikkapa täältä.

Elintarvikelaki, hygienia-asetus, terveydensuojelulaki, laki kasvinsuojeluaineista, asetus torjunta-aineiden enimmäismääristä, asetus talousveden vaatimuksista, asetus lisäaineista, ravintolisistä ja pakkausmerkinnöistä. Terveysväittämät, uuselintarvikkeet ja kontaktimateriaalit. Elintarvikkeita koskevia direktiivejä, lakeja ja asetuksia on kokonaisuudessaan useita kymmeniä. Oletko sinä yrittäjänä perillä kaikesta siitä, mikä tässä kattauksessa sinun toimintaasi koskee?

Sitä mukaa kuin maailma ympärillämme on muuttunut, ovat myös lainsäätäjät joutuneet ponnistelemaan ja tekemään parhaansa pysyäkseen perässä. Lopputuloksena on tietenkin koko ajan lisääntyvä määrä lakeja ja asetuksia ja sääntelyä sääntelyn päälle, sekä lukuisia muutoksia alkuperäisiin säädöksiin. Esimerkiksi nykyinen elintarvikelakimme on vuodelta 2006, mutta sitä on jo jouduttu muuttamaan useaan otteeseen.

Parin viime vuosikymmenen aikana on elintarviketuotantokin kohdannut monia mullistuksia, joilla on ollut vaikutuksia voimassa olevaan lainsäädäntöömme. Ihan vain muutamia mainitakseni, olemme nähneet liittymisemme EU:hun, luomun suosion kasvun, torjunta-ainetietouden ja -analyytiikan kehittymisen ja löytäneet elintarvikkeista yhä uusia, terveydelle potentiaalisesti haitallisia yhdisteitä, kuten akryyliamidi. Vain EFSA:n hyväksymiä terveysväitteitä saa enää esittää, mikä on voinut olla joillekin pienille toimijoille melkoinen muutos, mikäli juuri hänen tuotettaan ei listalle ole päätynyt. Entäpä koko ajan lisääntyvä valikoima kasvipohjaisia tuotteita maito- ja lihatuotteiden korvaajina, tai hyönteiset? Vielä muutama vuosi sitten tilanne oli hyvin erilainen: ei ollut vielä nykyisen kaltaista kasvisbuumia eikä kuultu sirkkojen siritystä.

EU toi siihen liittyessämme mukanaan omat säädöksensä kansallisten säädöstemme lisäksi, ja niiden päällekkäisyyksien kanssa on eletty nyt jo hyvän aikaa. Toisaalta nimenomaan kuluttajan suojelemiseksi on Euroopassa asetettu yhä uusia määräyksiä, mitä ei tietenkään voi pitää huonona asiana, ja meillä on kuitenkin melko keskusteleva viranomainen joka antaa myös teollisuuden sanoa sanansa. Kuitenkin tarpeen vaatiessa on oltu valmiita käyttämään kovempiakin otteita, mistä on hyvänä esimerkkinä keväällä 2018 voimaan tullut komission asetus akryyliamidin vähentämiseksi elintarvikkeissa: teollisuus sai aikaa tehdä asialle jotain, mutta kun mitään tai ainakaan tarpeeksi ei muutoksia prosesseissa tapahtunut, oli tarve lainsäädännöllä puuttua asiaan. Ja niin keväällä 2018 tuli voimaan vaatimus sisällyttää omavalvontasuunnitelmaan keinot, joilla akryyliamidin muodostumista tuotantoprosessissa hallitaan. Muutos oli iso ja on epäilemättä tuottanut runsaasti päänvaivaa lukuisille yrityksille.

Uusi elintarvikelaki

Maailman muuttuessa ja monien muutosten kumuloituessa on kuitenkin nyt tultu pisteeseen, jossa on tarve kokonaisvaltaisemmin selkeyttää monia asioita ja luopua joistakin yksityiskohtaisista vaatimuksista, ja antaa tilaa riskiperusteisesti tehdyille muille ratkaisuille. Tekeillä on tällä kertaa todella iso muutos: elintarvikelain kokonaisuudistus. Sääntelyn päällekkäisyydet EU:n kanssa halutaan kansallisista säädöksistä poistaa, ja sääntelyä ylipäätään keventää, poistaen sekä toiminnan turhia esteitä että hallinnollista taakkaa. Elintarvikeketjun turvallisuudesta halutaan jatkossa huolehtia entistä enemmän riskiperusteisesti: valvonta halutaan kohdistaa sinne, missä se on eniten tarpeen.

Alan toimijoille tämä tarkoittaisi kenties lisääntyvän vapauden ohella väistämättä myös kasvavaa vastuuta, sillä yksityiskohtaisten määräysten poistuessa on toimijoilla myös vähemmän valmiiksi pureksittua aineistoa johon nojata. Esimerkiksi tällä hetkellä toimijoilla on oltava erillinen ja kirjallinen omavalvontasuunnitelma, mutta uusi elintarvikelaki edellyttää ”vain”järjestelmää, jonka avulla tunnistetaan ja hallitaan toimintaan liittyvät terveysvaarat jotta toiminta, elintarvikehuoneisto ja itse elintarvike täyttävät niille asetetut vaatimukset. Toimijan vastuulle jää selvittää, mitä se hänen kohdallaan tarkoittaa ja miten pitää langat käsissään sekä miten osoittaa valvonnassa toimintansa vaatimustenmukaisuus.

Samaan rytäkkään liittyvät Ruokaviraston aloittaminen tämän vuoden alusta sekä maakuntauudistus: elintarvikelain uudistus on siitä riippuvainen, koska valvonta siirtyy samalla kunnilta maakunnille. Valvontamaksut muuttuvat vuosittaisiksi ja koska maakunnilla ei ole verotusoikeutta, on maksuista säädettävä elintarvikelaissa.

Hallituksen esitys tulevaksi elintarvikelaiksi oli lausuntokierroksella kesällä 2018, ja eduskunnalle se annettiin marraskuun lopussa jotta nykyinen eduskunta ehtii sen käsitellä. Maakuntauudistus hieman viivästyttää tätä, mutta näillä näkymin lain ja asetusten on tarkoitus tulla voimaan 1.1.2021. Siihen asti on suunnistettava nykyisessä pykäläviidakossa.

Eviralla oli kasa hyviä ohjeita toimijoille, mutta nyt kun Ruokavirasto aloitti ja Mavi ja Evira yhdistettiin, eivät Google ja muut hakukoneet ohjaa tiedon etsijöitä oikeaan paikkaan: ne ohjaavat edelleen vanhoille sivuille, joilta on uudelleenohjaus Ruokaviraston sivuille jossa haku on toistettava. Tässä menee luultavasti tovi ennen kuin uutta sivustoa opitaan käyttämään, eikä uuden lain voimaan tulokaan sujune täysin synnytystuskitta.

Joten lykkyä tykö ja pitkää pinnaa kaikille elintarvikealan toimijoille, ja muistakaa että apuakin on toki saatavissa!

Tässä vielä linkki eduskunnan tietopakettiin aiheesta:

Eduskunnan tietopaketti: elintarvikelain kokonaisuudistus