Kuusiaidan kasvattajat

Syksyllä tulee seitsemän vuotta siitä, kun tähän taloon muutettiin. Jo ennen muuttoa ajattelin, että first things first ja nurmikon pohjan muotoilun ohella tilasin kaivurilta istutusojan kuusiaitaa varten. Tiedättekö, silmissäni näin sellaisen vanhanaikaisen tuuhean, täydellisen kuusiaidan seisomassa ryhdikkäänä tontin laidalla.

Oja tuli kaivettua. Multakasoja oli tontti väärällään ja kaivuri ehti jo lähteä muille työmaille, mutta koska motivaatio oli kova niin muutaman illan rouva otti vapaata lastenhoidosta ja kärräsi satoja kottikärryllisiä multaa sinne istutusojaan. Kaivuri oli ollut vähän suuruudenhullu ja tilattu 50 x 50 oli muuttunut pikemmin 80 x 80, joten kärrättävää riitti: pikaisesti laskien reilu 19 kuutiota multaa. Oli myös pelko persiissä pahoista vajoamista talven aikana mikä tietty tuhoaisi viivasuoran haaveeni täydellisestä kuusiaidasta, joten nähtiinpä se sama rouva myös tarmokkaasti hyppimässä kärräämänsä mullan päällä. Vastapäiset naapurit eivät kohteliaisuuksissaan ole tätä myöntäneet, mutta olen varma että jonkinlainen kylähullun leima tuli heti ansaittua.

Aikani tasajalkaa ojassa hypittyäni pääsin huomattavasti palkitsevampaan istutusvaiheeseen. Googletin pätevän näköisen paikallisen taimitarhan ja tilasin 30 m matkalle metsäkuusen taimia. Eräänä kauniina syksyisenä lauantai-iltana minä, luotilanka, kuusentaimet ja 30 cm mittatikku tulimme hyvin läheisiksi. Lopputulos oli suora ja kaunis, ihanan vihreä pikkuisten kuusten rivi.

Vaikeita aikoja

Kevättalvi 2013 oli poikkeuksellisen raaka ja kylmä ja luonnossakin kuoli normaalia paljon enemmän kuusia ja katajia. Minä olin syksyllä siis istuttanut pienet taimet ravinteikkaaseen multaan, joten jälkikäteen ajatellen se typpimäärä on voinut heikentää talvehtimista. Ja kun talvi oli vielä tavallista hurjempi, kevät paljasti surullisen rivin pieniä, kokonaan ruskeita kuusentaimia. Olin varma että koko rivi oli menetetty ja joutuisin istuttamaan uudet. Kyselin kuitenkin kokeneemmilta neuvoja ja joku tiesi kertoa, että kuusi voi noin pienenä vielä toipuakin joten päätin odottaa ja antaa niille mahdollisuuden. Kuusihan myös alkaa kasvattaa kerkkiään verrattain myöhään keväällä, joten kastelin ja kitkin koko alkukesän, jotta taimet saisivat parhaan mahdollisen lähdön.

Kylähullun mainekin kasvoi, sillä kun puutarhaletkussa ei mitta riittänyt, kannoin kuusirivilleni satoja kannullisia vettä omin pikku kätösin kerran viikossa, sillä silloin kun kastellaan, se tehdään kunnolla jotta juuret hakeutuvat veden perässä syvälle ja näin kestävät tulevia kuivia kausia paremmin. Perse pystyssä kitkin myös joka ikisen rikkaruohon niiden juurelta monta kertaa kesässä, sillä pikkutaimet eivät heinille pärjää. Kerran niitä ruskeita kräniä hoivatessani naapuri ohi kulkiessaan pysähtyi katselemaan aika säälivin ilmein, ja totesi varovasti että näyttävät nuo taimet vähän kärsineiltä. Myönsin että niinhän se on, mutta että katson vielä hetken mitä niistä tulee. Näytti naapuri kovin epäilevältä, mutta ei sanonut mitään. Mietti ehkä, miten kauniisti saisi ilmaistua pelkonsa asuntonsa arvon alenemisesta. Minä jatkoin kantamista ja kitkemistä.

Känsiä kouriin

Juhannuksen tienoilla oli selvää, että suurin osa taimista selvisi sittenkin: huumaava vihreys levisi taimirivistöön. Aivan kaikki eivät toki selvinneet, ja ne taimet korvasin uusilla. Veden kantaminen ja kitkeminen jatkui yhtä intensiivisenä seuraavat pari vuotta, kitkeminen pidempäänkin, sillä kuorikatteesta huolimatta peltotontin juolavehnää ja ohdakkeita puski tasaiseen tahtiin.

Kastelun lopetin parin vuoden kuluttua, mutta sitten piti alkaa leikkaamaan. Epätasaisesti kasvaneeseen, julmasta talvesta yhä pikkuhiljaa toipuvaan rivistöön ei ollut vielä mitään asiaa kunnon pensasleikkurein, joten eikun sekatöörit kouraan ja käsitöihin. Joka taimi tarkasteltiin yksilönä oman tilanteensa mukaan, jotain leikattiin paljon ja jotain toista vähemmän. Välillä silmäiltiin kokonaisuuden pysymistä kartiolinjassa. Oksia on leikattava, jotta aita tuuheutuu ja voidaan vuosienkin päästä pitää kapeana ja kartion muotoisena.

En tiedä montako sataa oksaa leikkelin noina keväinä, mutta muutama tunti siinä aina meni. Mutta verkkokalvoillani paloi yhä kuva korkeintaan puoli metriä kapeasta, tiheääkin tiheämmästä kuusiaidasta, joten jatkoin sitkeästi napsimista. Käsi krampissa ja selkä tulessa, mutta säntillinen lopputulos kirkkaana mielessä. Ei siis toivoa kylähullun maineen karistamisesta, mutta naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä.

Palkinto kovasta työstä

Nyt 6,5 vuotta istutuksesta, aita on enimmäkseen saavuttanut halutun korkeuden 1,5 m ja on alas asti tiheä mutta leveyttä yhä alle puoli metriä. Moottorikäyttöistä pensasleikkuria on voitu käyttää jo parina vuonna, ja kunnia aidan trimmaamisesta on siirtynyt puolisolle. Kuusiaita seisoo ryhdikkäänä, mutta ei vielä täydellisenä: yläosassa on tiheyseroja eritahtisesta pituuskasvusta johtuen, mutta noin 10 vuoden ikäisenä se luultavasti alkaa olla jotakuinkin täydellinen. Joka tapauksessa, sekatöörejä ei ole tuossa kohteessa enää tarvittu hetkeen eikä kahteen kesään ole juuri tarvinnut kitkeäkään, mutta toisaalta sen saman naapurin kanssa on istutettu viime kesänä uusi yhteinen aidanpätkä, jonka kimppuun pääsen saksineni viimeistään vuoden päästä. Meillä oli siihen alunperin muita pensaita vaihtoehtona, mutta kuusiaidan nykykunto oli sen verran vakuuttava että haluttiin laittaa siihen samanlainen.

Puutarhafilosofi goes Lean

Tarinan opetus on tietenkin se, että joskus halutun lopputuloksen eteen joutuu rakentamaan perustuksia hyvin pitkään, ja oikominen tuossa kriittisessä rakennusvaiheessa olisi lopputuloksen kannalta tuhoisaa. Jos kuusiaidan antaa kasvaa vapaasti kymmenen vuotta ennen kuin leikkaa sen haluttuun mittaan, lopputulos on kaukana kapeasta ja tiheästä ja sisältää aika määrän kuolleita oksantappeja joista ei enää uutta kasvua lähde. Asia on toki eri jos haluat vapaasti kasvaneen aidanteen: varaa silloin sille sen vaatima moninkertainen tila, ota huomioon varjostusvaikutus muulle tontille ja anna kasvaa. Taajamatontille sellainen aita ei tosin yleensä mahdu.

Mutta ihan vain villi heitto, onko tässä kuusiaidan kasvatuksessa mitään yhteistä vaikkapa lasten kasvatuksen, esimiestyön ja muutosjohtamisen kanssa? Tai hyvinvoivan työkulttuurin rakentamisen kanssa? Onko sattumaa, että Japanissa osataan sekä Lean että puutarhanhoito? Tästä lienee eri mielipiteitä. Varmaa on sen sijaan se, että valmista kuusiaitaa ei voi kasvattaa kvartaalitalouden eikä edes vuositasolla nollautuvien bonusmittareiden varassa, ja sekin että kaikissa näissä esimerkeissä käsitellään eläviä olentoja. Älä ikinä johtajana sitä unohda, eikä kukaan johtaja tätä myöntäisikään, mutta silti niin tapahtuu ympärillämme kaiken aikaa ja osaoptimointi rehottaa korporaatiomaailmassa. Pitkäjänteisyys ei ole kovassa huudossa monenkaan nopealiikkeisen johtajan silmissä, sillä se ei näy euroissa riittävän nopeasti ja myös koska yksityiskohdat ovat heistä tylsiä, mutta samaan aikaan halutaan kuitenkin muuttaa isojakin asioita.

Jos on kiire, silloin ei pidä lähteä kuusiaitaa kasvattamaan. Valitse silloin jotain muuta. Vaihtoehtoisesti voi alkaa reilusti tunnistamaan missä kohtaa kuusiaita on olemassa tai tarpeen, ketkä sitä sopivat kasvattamaan ja ehkä jopa myöntää, että erilaisuus on sittenkin aidosti hyve ja meitä kaikkia tarvitaan jossain.

Meikäläinen on vain innokas harrastelija, mutta lisätietoa oikeiden kuusiaitojen kasvattamisesta löytyy moneltakin ammattimaiselta puutarhasivustolta. Filosofisemmin ajateltuna, meneillään olevasta isosta työn muutoksesta voi lukea yhden hyvän artikkelin vaikkapa täältä.